Kun puhutaan oppimisympäristöistä, se nykyisin yhdistetään
aina johonkin sähköiseen tai ainakin johonkin uuteen. Kuitenkin mikä vain
fyysinen paikka voi toimia oppimisympäristönä. Toisaalta fyysisestä paikasta
riippumatta voimme olla hyvässä sosiaalisessa oppimisympäristössä. Tärkeää on
käsittää oppimisympäristöt laaja-alaisesti. Oppimisympäristöjen muutoskaan ei
liity vain yhteiskunnan teknologistumiseen, vaan esimerkiksi oppilaiden
siirtyminen välillä luokkahuoneesta ulkoilmaan tai erilaiset ryhmätyöt
muuttavat oppimisympäristöä. Perinteinen luokkahuoneessa pulpeteissa oppiminen
opettajajohtoisesti väistyy enemmän ja enemmän. Oppimisympäristöt muuttuvat ja
niitä kannattaa muuttaa, jos se palvelee oppimista. Tekniikka edellä ei
kuitenkaan päästä parempiin oppimistuloksiin, vaan muutokset tarvitsevat
pedagogiset perusteet.
Oppimisympäristöjä voidaan luokitella usealla eri tavalla ja
mielestäni Mannisen näkökulmat ottavat hyvin huomioon oppimisympäristöjen eri
puolet. (Manninen
J. ym. 2013. Oppimista tukeva ympäristöt – johdatus oppimisympäristöajatteluun.
Opetushallitus. Luku 3 ja 4.). Erityisesti pidän, kuinka hänen mukaan
didaktis-pedagogisen ajattelun pitäisi ympäröidä kaikki muut näkökulmat. Hyvää
opetusta on mahdollista antaa ilman teknologiaakin. Huomioon on kuitenkin
otettava, että eroon teknologiasta ei päästä koulun ulkopuolella. Peruskoulun
on siis valmistettava oppilaat yhteiskunnassa toimimiseen ja käytettävä
tarpeellista tietotekniikkaa.
Teknologian ja pedagogiikan uusien ajatusten yhteensovittaminen
ei ole vaikeaa vain opettajille, vaan myös oppilaille. Ainakin
perusopetuksessamme muutokseen on totutettava myös oppilaamme ensimmäisestä
luokasta (varhaiskasvatuksesta?) lähtien. Olen itse kokeillut flipped classroom
ideaa vuonna 2014 peruskoulun 9.luokkalaisten kanssa ja vastaanotto oli varsin
ristiriitainen. Oppilaat olivat tottuneet saamaan opettajan opetuksen luokassa,
ja niin moni sen halusi. YouTube-videot kuuluvat nuorten vapaa-aikaan, joten
vaatii tietysti heiltäkin totuttelua, että koulu tulee myös sille alueelle.
Tästä pääsemmekin toiseen kiintoisaan ja ajankohtaiseen
aiheeseen. Joku tapa sopii toiselle oppijalle toinen toiselle, avainasemassa on
opettajan kyky eriyttää….
Näitä mietteitä kirjoitteli Nina.
Työskennellessäni erityisluokanopettajana kehitysvammaisten opettajana piti miettiä erityisen tarkasti, missä oppimisympäristössä mitäkin asiaa ryhdyttiin opettelemaan ja harjoittelemaan. Mitä totuudenmukaisemmin saimme asian liitettyä lasta ympäröivään maailmaan, sitä todennäköisemmin se jäi myös hänen mieleensä. Esim kauppalistan kanssa kauppaan meneminen ja sieltä ensinnäkin ostosten löytäminen, punnitseminen ja maksaminen opettivat matematiikkaa ja rahan käyttöä paljon paremmin kuin pulpetin ääressä rahalaskujen laskeminen tai kauppaleikin leikkiminen. Samassa yhteydessä harjoittelimme paljon muita taitoja (liikenteessä liikkuminen, kaupassa käyttäytyminen), joita pelkkä luokkahuonetyöskentely ei opettanut.
VastaaPoistaEsikoiseni on juuri nyt 9. luokalla miettimässä, mihin jatko-opintoihin hakeutuisi. Hän on aina ollut "lukiokamaa" eli keskiarvo on ollut yli ysin, mutta peruskoulu on saanut hänet kyllästymään pelkkään pänttäämiseen. Ajatus pelkkään lukioon menosta ei kiinnosta häntä lainkaan, vaan vaihtoehtoksi on tullut kaksoistutkinnon suorittaminen, jossa saisi suoritettua ylioppilastutkinnon ja varmistettua sen, että jatko-opintoväylät pysyisivät auki sekä opiskeltua samalla ammatin. Eli peruskoulu on hänen kohdallaan saanut luotua lukiosta kuvan, jossa tehdään illat pitkät pelkkiä läksyjä tai luetaan kokeisiin. Myös käden taidoissa taitavalle pojalle se ei riitä, vaan hän haluaa oppia myös itse tekemällä ja työnsä tulokset heti näkemällä. Ei ehkä pöllömpi ratkaisu 15-vuotiaalta.. =;)